Etelä-Karjalan kärkeä. Pohjois-Karjalaan päin. Savoa sivuten. Venäjän vieressä.      

Yrittäkää siksi ymmärtää.

Parikkala piiat söi Simpelee siiat. Liekö niistä jotkut tahi ennää totkut järvessä? Vai vaihtuvat Laatoka lohiloiks, mitä Hiitolajoi hiisiä lienööt? Mintähe vanhassa humpassa ”on Saari saari vaikkei saari ookkaan”? Jos urimoit Uuk’niemelle, usotsie jot hirvi paisuu piisoniks? Ja mikäs peijoona se o Ruokolahe leijoona? Nostaako hyö Rautjärvel rautaa veestä ja vievät senkii rajalle, ko sottaa leikkiit siellä vailla järkii? A mist sie tuut, a hoi, mihi sie määt?

Ikiaikainen rajaseutu iloineen ja kiroineen toivottaa sinut tervetulleeksi! 

Kansa, joka on nähnyt länttä ja itää, sodat ja suvannot, maaseudun nousun ja tuhon, ei täällä pienistä hätkähdä, vaan kysyy kummalta kävijältä enemmän kuin tavan turisti ehtii tai tohtii vastata.

 Tai ei virka mittää. 

Syöt perinneruokaa ja pitsaa. Katselet kaunista laatokankarjalaista luontoa ja ummistat silmäsi haukkuaukioilta. Koet vieraanvaraista vastaanottoa ja vilkuilet olan yli pakotietä.

Yökunnissa meillä viivähdät kortteerista kotimajoitukseen ja korskeamminkin. Tekemistä piisaa, enemmän tosin tekemättömyyttä. Perheloma, työmatka, romanttinen viikonloppu – kaikesta syntyy sanomista. Loppu on historiaa. Ja kun karjalainen kutsuu kylään, ei pidä ottaa ihan kirjaimellisesti. 

Alue, jossa voit yhä kokea luonnon ja yhteisön kuten paikalliset. Mutta pääset poiskin. 

Eläköön se pieni ero! 

Kaikkea tätä – ja uskaliaille enemmänkin…

Parikkala, Rautjärvi, Ruokolahti. Naapureineen. 

           RAJAMAILLA.             

Tehkee kukkoo tahi piirasta!